Jotenkin on alkanut tuntua siltä, että alkaisi tulla vanhaksi musaharrastukseen liittyen. Tämä on alkanut käydä ilmi sekä kitaransoitossa, että levyjen kuuntelemisen suhteen. Tuntuu että elän musassa jonkin sortin murroksen aikaa. Kun aloitin kitaransoiton, kaikkien arvostamieni kitaristien soitto perustui oikeastaan vain äärimmäiseen nopeuteen (Yngwie yms.). Kun alkoi ymmärtää asiasta jotain, alkoi ihannointi kohdistua äärimmäisen hienon tekniikan omaaviin soittajiin (Petrucci, Vai, Satriani...). Nyt alkaa näyttää ettei sekään enää innosta, vaan tilalle on tullut hienon soundin omaavat ns. old school kitaristit. Etunenässä David Gilmour, Mark Knopfler ja kumppanit.
Sama ilmiö on tapahtunut myös musassa jota kuuntelen. Yhä vähemmän tuntuu olevan kiinnostusta uusia metallilevyjä kohtaan ja aina vain harvemmin kyseisen tyylisuunnan edustajat tuntuvat eksymään levysoittimeeni. Sen sijaan tilalle on tullut vanhoja klassikoita. Viime aikoina puhki ovat alkaneet kulua mm. Pink Floydin Ummagumma ja The Who:n Who´s next? Muutakin vastaavaa on alkanut pyöriä. Esimerkiksi olen taas löytänyt vanhat 70-luvun suomiprogepläjäykset, Wigwamit, Tasavallan presidentit ja kumppanit. Ei sillä etteivätkö ne ennen olisi pyörineet, mutta jotenkin se "sahaaminen" on ollut aina se ykkösjuttu. Tietenkään unohtamatta lyhyttä mutta intensiivistä grungekautta 90-luvun alussa
Sinäänsä asiassa ei ole mitään pahaa, pelottaa vaan että mihin tässä ollaan menossa. Toivottavasti nyt ei ainakaan Marita Taavitsaiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti